Breathe

Odottamisen ja raskauden hehkutus. Niinpä niin.
 
Raskaana oleminen on iloinen asia, olen kuullut todella monesta suusta. Tietysti on! Tämä on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Parempaa voisin kuvitella olevan vain lapseni syntyminen ja hänen saamisensa vihdoin maailmaan saakka. Ei se, että minua ajoittain jäytää pelko siitä, että kaikki ei menekään hyvin, vähennä yhtään onneani tai iloani tai rakkauttani tulevaa lastani kohtaan. Päinvastoin, olen ollut onnellisen yllättynyt siitä, miten voi tuntea näin voimakasta rakkautta jotain sellaista kohtaan, jota ei edes vielä ole tavannut.

Ilo sisälläni kasvavasta lapsesta voimistuu päivä päivältä. Olin viikonloppuna teatterissa haljeta onnesta, kun pieni säikähti näytelmän yhtäkkistä rumpusooloa niin, että heitti monta kuperkeikkaa ja latasi napakat potkusarjat alavatsaani. Silittelin onnellisena vatsaani rauhoitellakseni pientä. Viikonloppuna saavutetaan maaginen puoliväli ja ensi viikolla päästään rakenneultraan. Aika on kulunut eteenpäin, vaikka ei aina ole siltä tuntunut. 

Jos lapsen saaminen on itselleen ollut itsestäänselvyys, on varmasti vaikea ymmärtää, miksi joku pelkää vielä raskauden puolivälissäkin tai miksei joku vain heittäydy innosta riehuen omaan odotukseensa. Minulta on kysytty, miksi salailen asiaa Facebookissa. En muutenkaan julista asioitani siellä - onnistumisiani tai epäonnistumisiani. Miksi minun tätäkään pitäisi? Olen kertonut asian kasvokkain jokaiselle, jolle olen halunnut. Lopuillekin tärkeille aion kertoa, kun seuraavan kerran heitä tapaan. Sitä paitsi tuoreessa muistissani ovat satuttavat fb-hehkuttamiset tulevista lapsista, joita vielä hetki sitten luin sydän rikkinäisenä. En halua, että oma onnenmuruseni tekee minut sokeaksi muiden pahalle ololle.


Työpaikalla olen joutunut raskaushehkuttajaksi vastoin tahtoani. Istuimme pöydässä, joissa istuvista yhden tiesin lopettaneen hedelmöityshoidot vuosien ivf-kierteen jälkeen tuloksettomana. Paikalle saapui uusi työntekijä, joka ei tätä varmaankaan tiennyt, koska tenttasi innokkaana minulta raskaudestani ja höpötti lukemattomia kertoja, että eiks oo ihanaa ja ihan mahtavaa, että ihmiset saa vauvoja ja oma lapsi on parasta maailmassa. Yritin vastailla kysymyksiin yksisanaisen kohteliaasti, kun näin toisen kollegani tuijottavan vaikeana pöytää, mutta tämä vain ruokki uteliasta. Kamala tilanne, jossa lopulta ainoa tapa vaihtaa puheenaihetta oli lähteä pois tilanteesta.


Kaikilla tuntuu olevan mielipide siitä, miten minun pitäisi raskauteeni suhtautua. Kaikkia nimettömiä kommentoijia ja sähköpostin lähettäjiä muistuttaisin siitä, että blogi on kirjoittajansa päiväkirja - olen koko blogin perustanut juuri siksi, että voin tänne purkaa lapsen saamisen vaikeuteen liittyvät pettymyksen, katkeruuden ja tuskan tunteet, jotta en kuormittaisi liikaa läheisiäni tai näyttäisi niin hapanta naamaa kahvipöydissä. Tiettyyn pisteeseen asti tämä toimikin todella hyvin. 

Olen todella kiitollinen kaikille ihmisille, joilta olen saanut vertaistukea. Olen saanut kannustavia kommentteja ja neuvoja aikoina, jolloin omat ajatukseni ovat olleet kovin synkkiä. Viime aikoina olen kuitenkin havainnut, että blogi ottaa enemmän kuin antaa. Tekstejäni käy päivittäin selaamassa iso joukko ihmisiä, joista ehkä yksi sadasta jättää kommentin. Olen saanut negatiivista palautetta myös sähköpostiin, jota olen lukenut hämmentyneenä. Miksi se, että kirjoitan peloistani, aiheuttaa joissakin ihmisissä tällaista ärtymystä? Eihän sitä, että kauan odotettu raskaus aiheuttaa minussa myös pelkoa sen menettämisestä, voi lukea niin, etten iloitsisi tulevasta lapsestani, eihän? 

Olen pitänyt blogia eri aiheesta aiemminkin, eikä nimettömänä netissä kirjoitettu negatiivinen palaute ole minulle uusi asia eikä minkäänlainen yllätys. Raskaus on kuitenkin niin henkilökohtainen asia, että siihen liittyvien nimettömien kommenttien lukeminen sattuu ihan eri tavalla. Nyt tuntuu, että viimeinen asia, jota blogilta kaipaan, on se, että joudun perustelemaan ventovieraille ihmisille, miksi tunnen niin kuin tunnen tai miksi kirjoitan niin kuin kirjoitan. Parasta on tietysti olla välittämättä, mutta en osaa enää kirjoittaa niin, ettenkö miettisi, onko tämä nyt jotenkin vääränlainen tunne kirjoittaa ylös. Alan ymmärtää entistä paremmin heitä, jotka ovat siirtäneet bloginsa salasanan taakse. 



Tuntuu, että seuraavina kuukausina ja toivottavasti vuosina minun on parempi keskittyä muuhun eli lapsen odottamiseen. Jättäydyn toistaiseksi päivitystauolle, jonka pituus voi olla viikon, kuukauden tai enemmän. Seuraan teidän kaikkien blogejanne kyllä entiseen malliin, mutta toistaiseksi keskitän omat voimavarani muualle. Tauon aikana pohdin, jatkanko täällä, salasanan takana vai ollenkaan. Voikaa hyvin, monesta teistä on tullut minulle tärkeä. <3

                                           

Äiti

Tänään on äitienpäivä. 

Meidän perheessämme siihen liittyy hyvin ristiriitaisia tunteita. 

Söin eilen etukäteislounaan oman äitini kanssa, koska en tänään pääse kylään. Olen onnellinen, että hän on edelleen elämässäni, auttaa ja kuuntelee. Lähetin kortin myös toiselle mummolleni, joka on vielä elossa. 


Viime vuonna olin äitienpäivänä kovin surullinen. En halunnut avata Facebookia koko päivänä enkä jaksanut mennä edes äitienpäiväkahville. Olin melko varma, että minusta ei koskaan tule äitiä. 


Nyt sisälläni kasvaa uusi elämä, ja suurella todennäköisyydellä ensi äitienpäivänä vierelläni tuhisee reipas kahdeksankuukautinen. Silti vielä nyt en osaa vastata luontevasti ystävien Hyvää äitienpäivää -tekstiviesteihin. Tuntuu hassulta kirjoittaa oma nimi neuvolan lomakkeisiin kohtaan "Äiti". Enhän minä vielä ole kenenkään äiti. 

Lähetän lämpimiä ajatuksia myös kaikille, jotka vielä vuoroaan odottavat.


Tänään viemme myös kukkia mieheni äidin haudalle. Hän ei tule koskaan näkemään ensimmäistä lastenlastaan. Siksi tämän päivän laulukin on itkettävän ihana Äiti. 

                                             

On elämä laina

Minulla ei oikein viime aikoina ole ollut mitään asiaa. Vointi on edelleen hyvä, aika kulkee edelleen hitaasti. Rakenneultraan on enää reilu viikko! Aika on kuitenkin näköjään kulunut, vaikka päivät ovat kuluneet loputtoman hitaasti.

Pienen liikkeet ovat edelleen vahvistuneet: nyt muljahdusten alkuperästä ei ole enää epäilystäkään, vaikken niitä vieläkään tunnista selkeiksi potkuiksi. Huolestuneen mieltä huojentaa kyllä ihmeesti konkreettinen tunne siitä, että joku kohdussani möyrii.


Ärtymykseni ihmisten möläytyksiä kohtaan on kasvanut. Raskaudestani on viimeisen viikon aikana tullut työpaikalla yleisesti tiedossa oleva asia, kun työtehtäviäni on alettu järjestellä uudelleen. Tämä puolestaan on johtanut siihen, että olen joutunut raskaudesta keskustelemaan sellaistenkin ihmisten kanssa, joiden kanssa en todellakaan haluaisi asiasta keskustella. Pahin möläytys on ollut kysymys: "Toihan on iloinen uutinen... tai siis onks sun mielestä?" (No ei ku maansuru.) Olen myös jo nyt kurkkuani myöten täynnä hyvää tarkoittavia tiedusteluja: "Joko tunnet liikkeet?" "Olen jotain tuntenut, mutta en vielä mitään selkeitä potkuja." "No odotas vaan kuule, mä olin viikolla x, kun..." Ja sitten alkaa viiden minuutin innostunut monologi. 


Lapsettoman kohtaamista möläytyksistä tämä kaikki kuitenkin eroaa. Nyt voin pudistella päätäni tai naureskella möläyttelijöille, mutta mitkään kommentit eivät satuta samalla tavalla kuin aikana, jolloin raskaus häämötti kaukana edessä päin. En ole yhdenkään raskausmöläytyksen takia nieleskellyt itkua. Olen saanut onnen kulmasta kiinni eikä sitä voi ajattelemattomilla kommenteilla horjuttaa. 

Mutta silti.


Jotenkin koko tämä odotus tuntuu vielä kovin hauraalta, niin hauraalta, että haluaisin pitää sen itselläni, ettei sitä vaan kukaan veisi minulta pois. 

                                            

Friday I'm in Love

Käytiin neuvolassa. 


Painoa olikin tullut neuvolan vaa'an mukaan melkein neljä kiloa. Terkkari ei ollut moksiskaan. Sanoi, että pahempi olis, jos ei olis tullut yhtään. Työpaikalla naiset kysyivät toissapäivänä, onko paino noussut. Ärsyttää, että raskauden varjolla voi sitten kysellä henkilökohtaisuuksia - tilanne varmaankin pahenee vielä tästä. En ajatellut kyllä vuotojeni koostumusta tai painoni kehitystä alkaa vatvoa puolituttujen kanssa yhtään sen enempää kuin ennen raskauttakaan. 

Virtsatestin tikkujen tulkinnan rempseä terkkari opetti minulle neuvolan pienessä vessassa kädestä pitäen. Ei ollut glukoosia eikä proteiinia, joten puhtaat paperit sain. Ensi kerralla osaan sitten uittaa tikkuja ihan itse. Hiukan kyllä huvitti, koska kuten jokainen täällä tietää, lapsettomuusklinikoiden asiakkaista ja muista lisääntymistä tosissaan yrittävistä kehittyy melkoisia puoliammattilaisia ovulaatio- ja raskaustestitikkujen uittamisessa.


Pienen sydänäänet kuuluivat hienosti. Nauratti hieman, kun kokenut terkkari tökkäsi kerran mahaani dopplerilla ja heti jumputus täytti kaiuttimet. Kotona saa aina metsästää ääniä melko kauan. Helppoa kuin mikä - jos osaa! ;) 

                                      

I've Got You Under My Skin

Raskaus ja iho. Mielenkiintoinen yhdistelmä. 

Olen sitä paljon puhuttua raskauden hehkua tässä odotellut. Ei ole vielä näkynyt, sillä iho kukkii kuin teinillä. Välillä tilanne helpottuu pariksi päiväksi ja ehdin jo ilahtua, että nytkö se loppui - kunnes tilanne palautuu parin päivän kuluttua entistä pahempana.  

Heti raskauden ensi viikoista alkaen vasen poski on ollut pahemmassa kunnossa kuin oikea. Hormonit ovat siis aiheuttaneet minulle jonkinlaisen toispuoleisen aknen. Hormonifinnejä on kahdenlaisia: pienen pieniä näppylöitä vieri vieressä tai sitten isoja kipeitä paukamia. Yhteistä näille molemmille on, että puristelu ei auta mitään, päinvastoin, pahentaa vain. Yritän siis hillitä itseäni aiheuttamasta lisävahinkoa itselleni. Hormoninäppylöiden sisällä ei yleensä ole mitään, toisin kuin esimerkiksi tavallisten mustapäiden. Hormoninäpyt punoittavat naamassa aikansa, kunnes häipyvät - ja antavat tilaa viereen puhjenneille kavereilleen. 


Poskien lisäksi näppylöitä tulee leukaan ja leukaperiin. Myös yläselässä on joitakin ja alkuraskaudessa jopa rintakehässä, mutta se on onneksi loppunut. Tavalliset finnithän tulevat yleensä otsaan ja nenään, mutta nyt nuo alueet hohtavat puhtaina.

Ihoni on aina ollut herkkä hormonivaihteluille. Diane Nova -pillereiden lopettaminen oli yhtä helvettiä iho-oireiden vuoksi yli puoli vuotta, eivätkä raskaudenaikaiset iho-ongelmat ole onneksi mitään siihen verrattuna. 


Mikä sitten auttaa? Toivotaan, että raskauden eteneminen tekee tehtävänsä. Monen keskustelupalstoilla asiasta kirjoittaneen tilanne on helpottunut raskauden puolivälin jälkeen. Toivottavasti kuulun siihen ryhmään. Odotan myös kesää ja luonnon omaa ihonkirkastushoitoa eli aurinkoa erittäin innokkaasti. Myös Dermalogican aikuiselle, akneen taipuvaiselle iholle suunnitellut Medibac clearing -tuotteet tuntuvat toimivan. Erityisen tehokkaaksi olen havainnut Sebum clearing masque -naamion. Silti tuntuu kyllä, että hormoniaknen oireita voi helpottaa, mutta tehokkainkaan puhdistus tai parhaatkaan hoitotuotteet eivät auta ongelmaan, jonka syy ei löydy hygieniasta tai vääränlaisesta ihonpuhdistuksesta, vaan hormoneista. 

Onneksi hyvä meikki pelastaa paljon. Olen myös iloinnut siitä, että hiukseni ovat voineet hyvin. Normaalisti olen joutunut pesemään rasvoittumisen vuoksi joka toinen päivä, nyt voin helposti pestä vain joka neljäs päivä näyttämättä silti mitenkään saastaiselta. Myös kynteni kasvavat normaalia pidemmiksi ja kauniimmiksi.

Lisäksi, ja nyt seuraa hurskastelevalta kuulostava kommentti, mutta tarkoitan tätä ihan vilpittömästi: jos raskaus minun kohdallani tarkoittaa alistumista näppyläposkeksi, hyväksyn kohtaloni ihan mielelläni. On sitä maailmassa pahempiakin ongelmia kuin pari näppylää.

                                               

P.S. Jos kaipaat syystä tai toisesta todellisuuspakoa kirjallisuuden maailmaan, uskallan lämpimästi suositella Kate Mortonin kirjaa Paluu Rivertoniin. Vanha kartanomiljöö, brittien menneiden aikojen luokkayhteiskunta, rakkautta ja kuolemaa - eikä silti mitään höttöviihdettä. Luen paljon ja koko ajan, joten olen melko nirso ja tällaisia ns. lukuromaaneja vierastan yleensä jo lähtökohtaisesti. Uskalsin tähän kuitenkin tarttua Järjellä ja tunteella -blogin innostamana enkä todellakaan pettynyt! Oli pakko lukea kirja loppuun aamuyön tunteina, kun en saanut nukuttua, koska jännitin, miten tarina päättyy. Ihania kirjoja tällaiset, joiden parissa mieli askartelee silloinkin, kun kirja makaa kannet suljettuina pöydällä.